Blogin uudelleen herätys.

Miulla oli ajatuksena heivata koko blogi mäkeen, mutta kaikkien näiden ajatuksien, sekä ilojen ja surujen pois heittäminen tuntui vuosien takaisten tekstien pläräyksen jälkeen aivan mahdottomalle. Tää blogi on ollut hengissä pian 10 vuotta, uskomatonta! Tässä ajassa on kerennyt tapahtua yhtä sun toista, mutta rakkaus koiriin ja kiinnostus koiraharrastukseen on pysynyt ja kasvanut. Se tyttö joka aloitti rapiat 15v sitten koiranäyttelyillä ja itseopiskellen tokolla, on tätä nykyä monin kerroin fiksumpi, oppineempi, onnistumisten ja epäonnistumisten kasvattama kolmekymppinen. En edelleenkään nauti valokeilasta, enkä omaa järin suurta kilpailuviettiä kyläkisoja kauemmas, se jos joku on pysynyt. Mutta mie olen vallan tyytyväinen näin, se on pääasia.

Lajivalikoima on kasvanut aikalailla siitä mistä lähdettiin ja näyttelyt on jääneet taka-alalle. Kärpänen puraisi aikoinaan kovasti, mutta se maailma on työkoirarodun omistajana aika karu, eikä moneltakaan osin vastaa enää sitä ideaalia jota omassa rodussa arvostan. Muutoinkin tuntuu, että tätä nykyä ulkonäkö asioissa mennään niin herkästi perse edellä puuhun, oli kyse sitten eläimistä tai ihmisistä. Ei sillä, että tulen varmasti jatkossakin pyörimään ja pällistelemään silloin tällöin kehässä ja kehän laidalla, mutta noin niinkun pääasiallisena harrastuksena se ei enää iske, ei sitten laisinkaan.

TOKO on pysynyt kuvioissa siitä saakka kun siihen hairahduin. Tekninen piipertäminen ja pilkun nussiminen on niin miun juttu ettei tosikaan. Nautin ongelmien ratkaisusta, temppujen ja vaikeiden osioiden/kokonaisuuksien rakentamisesta. Tällä hetkellä on ilo päästä omien koirien lisäksi kouluttamaan yhdistyksemme aloittelevia tokokoirakoita ja toimia kolmatta kautta lajivastaavana itselle tärkeässä koiraharrastuslajissa. Yhdistyksessä puurtaminen ei aina ole herkkua, mutta kyllä se vaan antaa hemmetin paljon enemmän kuin ottaa. Harrastuksen ja yhdistystoiminnan kautta oon saanut ystäviä ja monia hyviä kavereita, joiden kanssa ajatusmaailma ja mielenkiinnon kohteet kohtaavat myös harrastuksen ulkopuolella ihan arkielämässä. On ihan älyttömän tärkeää päästä ruotimaan jonkun kanssa niiden onnistumisten lisäksi myös niitä täysin penkin alle menneitä treenejä/kisoja, jakaa kokemuksia ja tuntemuksia, rupatella vaikkapa paskasta säästä ja pilalle menneestä eilispäivän ruuasta jos sille tuntuu.

Palveluskoiralajeista haku -ja jälki on ne mitkä itteä kiinnostaa ja tottakai myös koirat on näistä aivan liekeissä. Nemolla olis tavoitteena korkata vielä haun kuninkuusluokka jos äijä pysyy terveenä ja treenit sujuu, viime syksyn kisat meni harmillisesti sivu suun verikorva episodin takia, kiitos Liekin 😈 Pradan kanssa tahkotaan jälkeä ja ehkä mahdollisesti kisoihin, ajankohta kuitenkin ihan auki. Liekki the pupsikkaalle olen ajatellut niin haku kuin jälkikoirankin uraa, katsotaan kumpaan se näyttää luontaista kykyä enempi niin duunataan sitten vähän sen mukaan. Syksyllä aloiteltiin molempien parissa ja hakumetsässä se väläytteli aika hiton hienoa meininkiä noin niin pieneksi naperoksi. Liekin vahvuus on ehdottomasti luontainen rohkeus ja ihmisrakkaus. 

Mie oon tietyllä tapaa hyvinkin pk immeinen ja arvostan lajia suuresti. Syy miksi olen valinnut palveluskoirarotuisen koiran on se, että pääsen harrastamaan ja kisaamaan pk lajeissa. Aussie on ihan äärettömän monipuolinen ja ns. kaikkiruokainen rotu. Mitä vaan ruvetaan duunaamaan niin koirat on täysillä messissä. Parhaimmat puolet omista koirista olen saanut esiin nimenomaan itsenäisessä työskentelyssä jäljellä ja haussa. Siellä tavallaan näkee koiransa ominaisuudet sellaisina kuin ne on, mitään lisäämättä tai vähentämättä. Maastossa pelataan loppupeleissä aika pitkälti sillä mitä luoja on antanut, sisäisellä moottorilla. Miun mielipide onkin, että esim. osaavan toko/agikoiran rakentaa pääasiassa ihminen, mutta osaavan pk koiran tai työkoiran täytyy olla sisäänrakennettu ominaisuus. Tiettyyn pisteeseen saa joo koulutettua, mutta jos henkinen/fyysinen kantti ei riitä niin milläpä sitä ihan aikuisten oikeesti rakennat, et millään.

Sitten on vielä agility. Joskus vannoin, että miusta ei tule koskaan aksaajaa, tai jos aksaan niin ihan omaksi iloksi ja jos omaksi iloksi niin ei ainakaan kisoihin ja jos kisoihin niin ei ainakaan ykkösiä pitemmälle 😃 Toisin kävi ja tämäkin laji imaisi mukanaan kun siihen oikeasti pääsi sisälle. Kyllähän myö Nemon kanssa tehtiin alkeita sen ollessa nuorempi, mutta se turaaminen oli aika kaukana tämän päivän agikouluttamisesta. Agility ei meillä ole se nro1, mutta kun sitä treenataan niin treenataan oikein ja tosissaan. Prada nousi viime vuonna kolmosiin hyvinkin vähillä starteilla, nyt pitäisi sitten löytää jostain motivaatio kiertää kisoja. Salaman nopeiden mustavalkoisten seassa on vaan toisinaan hiukkasen vaikeeta löytää se kunnon inspis ja vaihde radalle. Pradalla on kuitenkin ominaisuuksia ja etuja joista pidän. Se ei mm. roiski rimoja juuri ikinä koskaan, eikä tee kontakti/keppivirheitä, se on paljon se ja tästä pitäis osata olla iloinen ja ylpeä. Vauhdiltaan se on sorttia keskinopea. Huonoina päivinä se voi olla kuitenkin pääasiassa löntystelylaukalla etenevä varjo itsestään ja hyvinä suorastaan kiituri, jonka keskinopeus hipoo kepeilläkin kolmea sekkaa. Pradalla vaikuttaa monikin asia, ekana tulee hormonit (ennen juoksuja se on parhaimmillaan ja jälkeen ihan perässä vedettävä). Toinen vaikuttava tekijä on itsevarmuus, tuon koiran täytyy saada paljon onnistumisia alle, että se pystyy tykittämään täysiä ja antamaan kaikkensa. 

Liekkiksen kanssa on tarkoitus duunata agilityä kisatavottein, mutta kyllä ne päätavoitteet on siitä huolimatta tuolla pk lajeissa ja tokossa. Aika näyttää mitä siitä kuoriutuu. Se on kyllä väläytellyt ihan kivaa meininkiä agin alkeissa, se on rohkea ja reipas, ei kuitenkaan mikään salama ainakaan vielä. Nemoa oon treenannut ihan koiran mielenvirkistykseksi Pradan rinnalla ja joo, periaatteessa sen kanssa vois startata hyppiksellä. Se tulee kuitenkin keväällä 9v ja meno on edelleen kuin vuosikkaalla, joten en viiti lähteä ottamaan riskiä, että se hajottais ittensä. Se oikeesti rrrrrrrrakastaa agilityä ja jos se olis nuorempi tai ohjaaja olis ollut taitavampi aikoinaan niin niin niin.. mutta turha jossitella 😉

Nemo on päässyt tänä vuonna tutustumaan myös vetohommiin ja sen yksi pappalaji onkin lapsien vedättäminen eri tapahtumissa. Se sai eka kertaa länkivaljaat niskaan ja kärrin peräänsä marraskuussa -16 ja joulukuussa jo vedettiin Olavinlinnassa Tuomaanmarkkinoilla penskoja kolmisen tuntia. Nemo on kuin luotu tälläiseen hommaan, koska se nauttii fyysisestä työskentelystä ja rakastaa ihmisiä, sekä huomiota missä tälläisissä tapahtumissa saa 😙 Liekistä toivon Nemolle jatkajaa tähän pestiin sitten kunhan aika on oikea. Sitä ennen annetaan kuitenkin pupikkaan kasvaa ja kehittyä. Mietin Nemolle myös eläkepäiville kaverikoiran tai lukukoiran virkaa, mutta katsellaan mitä aika tuo tullessaan. 

No mutta, päivitettävää olis ihan älyttömästi ja koitan tehdä kuulumispostaukset etenkin Liekistä nyt tässä lähipäivien aikaan. Ehkäpä tää tästä taas tauon jälkeen lähtee ja innostun kirjoittelemaan ahkerammin. Palataan taas!